”Mikä on Turkan tekojen inhimillinen hinta? Kenen ruumiissa se maksetaan?”
Tulin hirvittävän vihaiseksi. Koko esityksen ajan rintalastani alla oli paine, joka pysyi, vaikka naurahtelin tuon tuosta. Esitys kysyi toistuvasti, miten tuo oli mahdollista, miksi, miten tämä sallittiin. Nykyajan valossa ei ole millään tavoin hyväksyttävää, että Turkka sai jatkaa työssään, että häntä yhä kuvataan ihaillen. Turkka on trauma ja tabu, mikä näkyy yhä Teatterikorkeakoulussa sekä keskusteluissa teatterista ja ohjaajuudesta. Häntä glorifioidaan, vihataan ja hänestä vaietaan.
Ohjaajan vallankäyttö on hirvittävää. Näyttelijä on työssään niin avoinna, etenkin nuorena, kun ei vielä tunne omia rajojaan, edes itseään ihmisenä. Kuvitelma siitä, että väsytetty, rikottu ihminen on aidoimmillaan, kun ei kykene enää pitämään mitään suojamuureja kasassa, joita ei turvallisessa ohjaaja-näyttelijä-suhteessa edes tarvitsisi. Naurettavaa. Kuvaus Teatterikoulun kriisipäivistä on osoitus syvästi rikotuista oppilaista, jotka eivät olleet enää millään tavalla kenenkään, vähiten itsensä, kontrollissa.
Viha kuplii myös Haarlan ja Lappalaisen rauhallisen ja lempeän tekemisen taustalla. Se oli kimmoke teokseen. Jopa inho. Teatterin maskuliinisia perinteitä, historiaa, mutta myös nykyisiä rakenteita kohtaan. On kirjoitettu, että esitys on liian pitkä. Ei se ole. Rauhallisuus, kuunteleminen, tilan ja ajan antaminen Turkan vallankäytön uhreille on kaikki vastapainoa historialle. Esitys ei itsessään ole vihainen, toisin kuin monet esityksestä kirjoittaneet olisivat ilmeisesti halunneet. Jonkinlainen ennakkoluulo raivofeminismistä ja koko Turkan perinteen repimisestä rikki. Ei. Haluttiin luoda rehellinen vastaääni. Ainakin uskon. Toinen totuus. Ei vihaa, vaikka sen läsnäolon aisti ja itse nuorena feministinä kehossaan tunsi. Reportaasimainen, mutta silti tekijöiden arvot osoittava.
Esityksessä Turkan oppilaat kuvaavat häntä aggressiivisena, tinkimättömänä, sadistisena, naisvihaajana, mutta myös syvän yksinäisenä ihmisenä, joka ei muuta olisi tahtonut, kuin olla osa joukkoa. Lavalle tuotu Turkka kammottaa, mutta myös säälittää. Irvokas hahmo. Turkkalaisuus näkyy yksittäisissä kohtauksissa. Haarlan riuhtominen, patjan hakkaaminen. Näyttää lähinnä typerältä.
Kyky nauraa itselle. Sitä Turkka ei koskaan osannut.
Esitetty Tampereen Teatterikesässä, Kulttuuritehdas Korjaamolla ja Riihimäen teatterissa. Keväällä näytöksiä Kansallisteatterissa.
Teos on ohjaaja Ruusu Haarlan ja näyttelijä Julia Lappalaisen yhteisprojekti.
https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/turkka-kuolee/
Kuva ja otsikko teoksen esittelymateriaalista.
Kulttuurikriitikko 